Elävä Pyhimys?

Me emme ole niitä mahtavia jotka laittavat tapahtuman aluille – Jumala tai Rooma. Me emme ole lapsen vanhemmat. Me olemme paimenet, arjen keskeltä kutsutut, jotka kuulevat enkelien viestin. Tai me olemme ne, joille paimenet tuon viestin välittävät seimeä etsiessään. Ne, jotka tulemme itsekin temmatuiksi seimen äärelle. Tässä se nyt on, joulu ja joulun Lapsi. Tässä on aika jolla Jumala pysäyttää ajan hetkeksi. Tässä on lahjoista suurin, rakkauden ilmaus meille kaikille. Jotain, minkä äärelle meidät kaikki yhdessä kutsutaan. Muu jää taka-alalle. On vain nyt, ja ihmiset lähellämme, toiset Jumalan ihmeen ihmettelijät jotka kohtaamme joulun äärellä. On vain seimi, jossa Jumala kohtaa meidät.

Olin esittäytymässä opiskelijaryhmälle. Lyhyen monologini jälkeen annoin luvan esittää kysymyksiä, ja niitä tulkin Pleikan pelaamisesta kasvissyöntiin ja papin työn kiemuroista urheiluun. Syntyi hauskaa jutustelua ja vakavaakin pohdintaa. Sitten joku keksi kysyä piin likiarvoa. "3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288...”, minä vastasin hämmentyneelle yleisölle. Sitten minun piti selittää, että kerran lukion kemian tunnilla minulla oli tylsää ja otimme ystävien kanssa kilpailun siitä, paljonko desimaaleja mahtuisi päähän. Niitä meni aikaan 70. Nyt yli 25 vuoden jälkeen niistä muisti vielä 35. Koskaan ei tiedä, mitä oppimaansa tarvitsee. Kaikki opittu vie eteenpäin.

Eräillä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen heimoilla on ollut yhteisöissään varattuna rooli vastakohtien ihmiselle. Ihmisille, joka omalla käytöksellään ja puhellaan pyrkii toimimaan toisin kun sosiaaliset normit määrittävät. Rooli nähtiin positiivisena, sillä se kertoi yhteisölle jotain yhteisön normistosta, sen arvoista ja ehkä sen heikkouksistakin. Samankaltaista roolia löytyi myös Euroopasta hovinarreista, joilla oli lupa sanoa ääneen asioita joita muut eivät saaneet sanoa. Tai klovneista - jotkut pohjoisamerikkalaiset heimot kuulemma tunnistivat pellessä jotain tuttua suhteessa omaan kulttuuriinsa. Ja samaa löytyy myyttien ja tarinoiden veijarihahmoista, oli kyse sitten Väiski Vemmelsäärestä tai Lokista. Meistä on hauskaa, kun joku fiktiivinen hahmo poikkeaa totutusta. Osittain siksi, että olemme itse normien sitomia. Ja osittain siksi, että nuo hahmot tuulettavat normistoa ja auttavat meitä näkemään rakenteita, sitä miksi me käyttäydymme niin kuin teemme.

Lapsuuteni supersankarit ovat nyt olleet jo hetken muodissa, elokuvia ilmestyy toisensa jälkeen. Supersankareissa ja pyhimyksissä on jotain samaa: Ne molemmat ovat ihmisyyden ideaaleja, molemmat edustavat jotain puolta meissä ihmisissä äärimmilleen vietynä. Ja koska kyse on ideaalista, ihannetasosta, jokainen tietää, ettei moiseen oikeasti pääse - varsinkaan kun sen enempää supersankarit kuin pyhimyksetkään eivät itse ole vastuussa voimistaan. Ne tulevat muualta. Mutta ihanne kannustaa pyrkimään kohti, kehittämään itseään kohti sitä mitä ideaali edustaa. Renessanssi-ihmisen malli oli toisenlainen. Siinä ihminen loi itsensä, kehitti osaamista huippuunsa. Osoitti oman erinomaisuutensa. Ihmesankareiden sijaan yhteiskuntamme tuntuu kasvattavan tähän jälkimmäiseen. Ja se on surullista. Se luo vääriä paineita ihmisille, oli kyse sitten ulkonäöstä tai taloudellisesta menestyksestä. Tai mistä vain. Se luo kuvan siitä, että jos ei jollain elämän osa-alueella saavuta ihannetta, on epäonnistuj

"Myllynkiveä pyörittävä aasi kulki sata mailia. Kun se päästettiin vapaaksi, se jäi paikoilleen. Vaikka jotkut ihmiset kulkevat paljon, he eivät päädy mihinkään. Illan koettaessa he eivät ole nähneet kaupunkia, kylää, luomakuntaa, luontoa, voimaa eivätkä enkeliä. Aivan turhaan nämä raukat ovat vaivaa nähneet." (Filippuksen evankeliumi 52, Nag Hammadin kätketty viisaus - Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, Dunderberg & Marjanen toim.) Mitähän myllynkiveä minä olen itse tietämättäni sortunut kiertämään?

Minä pidän lukemisesta. Kirjat avaavat minulle tien muihin aikoihin ja paikkoihin, niin kuviteltuihin kuin oikeasti olleisiin. Kirjat kertovat minulle sen, millaisena tarinan hahmot nuo paikat ja ajat kokevat, ja sen, millaisena kirjoittaja ne haluaa esittää. Tarinan hahmot prosessoivat elämäänsä, ja heidän prosesseihin voin peilata omaani. Kaikkein sykähdyttävintä on lukea historiallisia tekstejä, siis sellaisia, jotka ovat syntyneet tiettynä aikana kuvaamaan ajan ajattelua ja elämää. Niissäkin kuuluu kirjoittajan ääni. Kirjat ovat ikkunoita. Ja koska prosessoin tekstiä omassa päässäni, kuvitan tarinat, ne ovat paljon monisyisempiä ikkunoita kuin esim. elokuvat tai tv-sarjat. Voin pysähtyä jonkin asian äärelle. Voin palata muutaman sivun taaksepäin ja tarkistaa, mitä asiasta aiemmin sanottiin. Teksti on toki kirjoittajansa rytmittämää, mutta myös minä määrään tahtia. Koska kukaan (paitsi Jumala) ei voi elää kaikkina aikoina ja kaikkialla, on kirjat paras tietämäni tapa olla läsnä

Tarinat joita kerromme toisillemme heijastelevat jollain tavalla inhimillistä kokemusmaailmaa. Siksi tarinoissa on aarteita, joita sankarit tavoittelevat. On lohikäärmeitä tai muita hirviöitä aarteita vartioimassa. On apuvälineitä ja taitoja, jotka sankaria auttavat eteenpäin. Ja on toisia hahmoja, jotka neuvoillaan tukevat sankaria matkallaan. Ja niinhän se on usein ihmisen elämässä - kuten meidän pappien kuuluu sanoa. Meillä on päämääriä, jotka siintävät jossain. Niitä kohti pyritään. Ennen niihin pääsemistä matkalla tulee vastaan haasteita. Tuntematon tie pelottaa. Meillä on tietoa ja taitoa, joka karttuu koko ajan sitä mukaa kuin matka etenee. Meillä on kanssakulkijoita, joilta saamme tukea. Sankarin tavoin myös me kukistamme lohikäärmeet ja voitamme vaikeudet. Saamme aarteita, aika ajoin. Ja joka tapauksessa olemme taas aina yhden matkan verran viisaampia.

Se näytti palalta männyn kaarnaa. Yöperhonen valkealla lautaseinällä. Maastoutuneena väärin. Ihailin sen nerokasta asua. Malttia pysyä liikkumatta. Ja iloitsin sen erheestä joka mahdollisti minulle nähdä tämän luonnonihmeen.

Ennen papintöitäni tein hetken töitä Alkossa. Myymälätyössä tärkeää oli työasu, sillä se kertoi asiakkaalle heti sen kuka kuului myymälän henkilöstöön. Opin siihen, että kun lähdetään töihin, puetaan työvaatteet päälle. Jatkoin tätä hyvää rutiinia papiksi tultuani. Osittain siksi, ettei aamulla tarvinnut miettiä vaatetusta kun kiskoi virka-asun ylle. Mutta myös siksi, että varsinkin nyt oppilaitoksissa toimiessani vaatetus paljastaa minut heti papiksi. Ei tarvitse naaman perusteella muistella, että kukahan tuo tyyppi nyt olikaan. Sen lisäksi paita muistuttaa minua itseänikin siitä, että olen nyt liikkeellä tässä roolissa, tässä tehtävässä. Aidosti koko ajan omana itsenäni toki, mutta myös ammatillisessa tehtävässä, pappina. Se luo odotuksia sille, mitä teen ja miten teen. Samalla tavalla kun vapaa-ajan vaatteet kertovat nekin siitä missä asioissa milloinkin menen, lenkillä tai remonttia tehdessäni. Lutherin mukaan ihmiset (ja kristityt) ovat olemassa toisia ihmisiä varten. Jokaise

Pastoraalikurssia varten sain lukea pitkän tauon jälkeen mm. molemmat Lutherin katekismukset (Iso- ja Vähä-). Aluksi minua kyllästytti. "Joo joo, tämähän on tuttua." Sitten tajusin, että tuttua se ei ole pelkästään siksi, että olen lukenut nuo tekstit joskus aikaisemmin. Luettu oli tuttua siksi, että noissa teksteissä nimenomaan sanoitetaan auki luterilaista uskontulkintaa, sitä, jonka lapsi minäkin olen. Noiden silmien läpi lukiessa - ikään kuin ensimmäistä kertaa tekstin äärelle päässeenä - lukukokemus muuttui. On hienoa löytää ajoittain peilejä, jotka kertovat sen, miksi ajattelen niin kuin ajattelen.

Juoksulenkilläni pyörällä vastaantullut esiteini huusi ohittaessaan:"jaksaa jaksaa!" En loukkaantunut, vaan otin sen tsemppauksena. Itse kukin meistä haluaa välillä kuulla jonkun kannustuksen. Se auttaa saamaan vielä sen piirun verran enemmän itsestään irti. Tai sitten se kannustaa sanomalla:"Näen mitä teet, hyvä homma!" Sen sanominen toiselle ei maksa mitään. Eli kun näen jonkun onnistuvan, toivon osaavani sanoa sen hänelle ääneen. Hienosti tehty!

Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän olen sinut itseni kanssa, sitä helpompi minun on kuulla toisen korjauksia johonkin mitä itse teen tai tuotan. Olen tietoisempi siitä, etten itse huomaa kaikkea. Ja nimenomaan silloin on hyvä kun joku pysäyttää ja sanoo: "Hei, tuon voisi tehdä näinkin." Jos olen valmis kuulemaan sen, olen valmis oppimaan uutta.

Lomilla ja vapaapäivinä haluan pysähtyä, olla rauhassa, olla hiljaa. (Ja hiljaisuus ei tarkoita äänettymyyttä, vaan ääniä joita haluan keskittyä kuulemaan.) Se on helpompaa ilman sosiaalista mediaa ja nettiä. Sillä pohjimmiltaan sosiaalinen media on samaan aikaa olemista paikalla ja poissa samaan aikaan. Se on minulle tyhjäkäyntiä. Haluan mielummin oikeasti keskittyä juuri siihen, mitä ympärilläni on.

Aikuistu. Niin lukee toimistoni työpöydän viereen kiinnitetyssä rintanapissa. Se taisi liittyä johonkin männävuosien seurakuntavaaleihin? Mitä se tarkoittaa, aikuistuminen, aikuisena oleminen? Vastuunkantoa itsestä ja toisista. Töitä ja arjen askareita. Tiettyjä oikeuksia. Mutta se ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua ilosta ja uteliaisuudesta ja leikkimielisyydestä, uuden oppimisesta. Niistä on hyvä pitää kiinni aina. Valmistuessa opinnoistaankin.

Ihminen edelläni laittoi parkkimittariin kolikon kolikon perään. Mittari hylkäsi ne kaikki, kunnes viimein antoi parkkilapun. Miksi hänen rahansa eivät kelvanneet? Minä laitoin kolikot parkkimittariin ja se hyväksyi ne heti, mutta jätti tulostamatta parkkilapun. Mitä minä ostin? Voiko aikaa ostaa, varsinkaan jos siitä ei saa kuittia?

Kaikilla on lahjoja. Kaikilla. Ne on jotain meissä, mistä on iloa ja hyötyä toisille ja Jumalalle. Siksi on myös hienoa se, että ne lahjat ovat erilaisia. Näin me voimme täydentää toisiamme. Minun ei tarvitse olla hyvä kaikessa.

Harmitti kun rakkaasta (itseni kanssa miltei samanikäisestä) nahkatakistani tippui nappi. Ilahdutti, että nappi tippui kotiovella töihin lähtiessä; sain alkuperäisen napin vastakappaleineen talteen.

Olen kiinnostunut vanhoista teksteistä ja uskontojen pyhistä kirjoista. Olen lukenut niitä paljon. Olen myös lukenut oman uskoni pyhän tekstin, Raamatun, läpi useaan kertaan. Uuden Testamentin jopa alkuperäisellä kirjoituskielellä koinee-kreikaksi. Siksi uskon tuntevani tekstin hyvin, siinä määrin, että voin siteerata kohtia ja kertomuksia ulkomuistista. Mutta en sanatarkkaan, vaan sellaisena kuin ne muistan. Tulkittuina teksteinä, korostaen sitä, mikä minun omalle tielleni uskossa on merkityksellistä ja tärkeää. Nyt, erään kirkollisen koulutuksen myötä olen päässyt taas lukemaan uudestaan Raamattua. Lukemaan sitä, ei vain yksittäisinä kontekstistaan irrotettuina jakeina tai kokonaisina lukuina, vaan pitkinä kokonaisuuksina kirja kerrallaan. Kokemus on avartava. Huomaa sellaista mitä ei muistanutkaan. Huomaa sen, miten tekstit linkittyvät toisiinsa; ennen tapahtumaa y oli tapahtuma x, siksi nyt y:n kohdalla sanotaan tätä ja tätä. Huomaan kirjoittajien äänenpainot. Huomaan sen, miten

Valmistelen erästä tekstiä liittyen siihen kirkkovuoden päivään, kun muistetaan visiittiä jonka Neitsyt Maria teki serkkunsa Elisabethin luona. Luin taustaa ja toisten ajatuksia päivästä, ja se mikä mukaani tarttui on se, että kyseessä ei ole pelkkä piipahdus. Vierailulla on aina tarkoitus - toisen tapaaminen - ja se on pysähtymistä tuon toisen kanssa siihen hetkeen sellaisena kuin kumpikin on. Toivon, että mahdollisimman monessa arjen kohtaamisessa toteutuisi tämä sama. Että olisin läsnä ihmisille, varsinkin niille kaikkein läheisimmilleni ja laittaisin hetkeksi syrjään kaiken muun.

Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. (Fil. 2:6-9)

Olemme pian pääsiäisessä. Tänäkin vuonna halusin paastota laskiaiselta pääsiäiseen. Aluksi meinaisin tehdä sen taas mekaanisesti, luopumalla jostakin. Siitä muotoutui kuitenkin lopulta henkinen harjoitus: päätin koettaa luopua pahan puhumisesta ja juoruilusta. Kuvittelin, että tavoite on hankala. Mutta hyvin pian siinä alkoi käydä niin, että - tavoitteen ansiosta - aina kun meinasin sanoa jostain henkilöstä jotain negatiivista, huomasin asian. Ja huomion kiinnittyminen helpotti sitä, että oli vain hiljaa. Olemme pian pääsiäisessä, mutta toivon, että harjoittelu asian äärellä minulla jatkuu. Ja jos jokin hiertää, minun on parempi puhua siitä suoraan ihmisen itsensä kanssa. Niin solmuja saa auki.

Tämä maailma ei ole taivas, siinä on paljon puutteita. On paljon korjattavaa. Se tehtävä on meillä. Tehtävämme on koettaa tarttua tämän maailman puutteisiin ja epäkohtiin ja tehdä tästä parempi. Tosille ihmisille ja luomakunnalle. Ihan tässä ajassa, päivä kerrallaan, askel kerrallaan, asia kerrallaan. Yhdessä ihmisten ja Jumalan kanssa kulkien.

Tämä maailma ei ole taivas. Mutta ympärillämme on paljon hyvää. Hyvää, ei täydellistä. Sen lisäksi, että näemme ne maailman puutteet ja tartumme niihin korjataksemme ne, on hyvä nähdä se, mikä on riittävän hyvää. Riittävän hyvää on kaikki se, mikä kelpaa jo sellaisenaan. Joo, paremminkin voisi olla, mutta tarvitseeko? Voiko oikeasti? Vai vaadinko liikoja?

Yksi paastoajan haaste jonka itselleni asetin, on pahan puhumisen ja juoruilun välttäminen. Kyllä, myös minä löydän itseni puhumasta toisista ihmisistä. Kuvittelin, että haaste olisi hankalampi kuin se on. Mutta kun päätöksen on tehnyt, käy niin, että aina kun meinaa sanoa jostakusta jotakin, kiinnittyy oma huomio asiaan. Ja sen voi jättää sanomatta. Helppoa kuin heinänteko. Mutta ilman tätä harjoitusta tämä itsestään selvä hyvä käytös ei olekaan niin helppoa.

Viime viikolla alkoi kirkkovuodessa taas pääsiäiseen saakka kestävä paastoaika. Ajatus paastossa on muuttaa jotain omassa arjessa - yleensä luopumalla jostain - niin, että saa uuden näkökulman asioihin. Ajatus on syventyä tarkastelemaan omaa elämää ja jumalasuhdetta ja toivottavasti kasvaa hieman ihmisenä. Ainakin vähäksi aikaa. Siksi paasto ei oikeastaan olekaan mekaanista luopumista, vaan oman käytöksen tarkkailemista. Missä kohti minulla juuri nyt on kasvunvaraa?

Sarjojen, elokuvien ja sarjakuvien supersankarit ja superrikolliset kamppailevat keskenään. He ovat kuin kolikon kaksi puolta: Molemmilla on voimia ja erikoiskykyjä jotka ylittävät tavallisen ihmisen kyvyt. Sankarit ja rikolliset erottaa toisistaan vain se, miten noita voimia ja kykyjä lähtee käyttämään: omaa etuaan tavoitellen vai toisia auttaen. Supersankaritarinat kertovat siis pohjimmiltaan meistä tavallisista ihmisistä. Meilläkin on tietoja ja taitoja. Mekin voimme valita, miten osaamisemme valjastamme käyttöön. Kaikkien hyväksi, vai pelkästään omaa itseämme palvelemaan.

Varsinkin pitkän juoksun loppukilometreillä, kun voimat ovat jo vähissä, vastatuuli laittaa kutsumaan jostain ylimääräisiä voimavaroja jotta jaksaa loppuun asti. Sama tuuli kuitenkin myös viilentää mukavasti liian kovaa itseään ajanutta juoksijaa. Kaikella on puolensa.

Kuljin kaupungilla ihmisen perässä, joka spontaanisti kumartui poimimaan jonkun toisen heittämän roskan maasta ja laittamaan sen roskikseen. Joidenkin ajatus yhteisestä on, että muut hoitaa. Joidenkin toisten se, että yhdessä hoidetaan.

Moni uusi asia jonka olen löytänyt, on tullut mahdolliseksi vasta kun olen rohjennut mennä omalle epämukavuusalueelleni. Kaikista parhaiten muistaa ne asiat, joiden kohdalla on tehnyt virheen. Virhe paljastaa sen, missä voi parantaa. Se, mitä osaan tänään rakentuu kaikelle sille, mitä olen oppinut matkan varrella. Muoto seuraa käyttötarkoitusta.