Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2011.

Puutarhassa

Olin sunnuntaina (kauniin auringonpaisteen kunniaksi) kasvitieteellisessä puutarhassa. Arki on ryntäilyä paikasta toiseen ja kaiken tuikitärkeän tekemistä ilman että olisi aikaa välillä edes pysähtyä ajattelemaan. Sille vastapainoksi oli autuasta vain olla hiljaa ja kuunnella lintuja ja tuulen suhinaa, keskittyä ihailemaan vihreää nurmikkoa ja kasvien yksityiskohtia: lehtien muotoa, rungon rosoisuutta, kukkasten väriloistoa. Ei tarvinnut edes etsiä kaikkein eksoottisimpia kasveja katsottavaksi, tutuissa kotimaissakin riitti ihmettelemistä kun niitä malttoi pysähtyä katsomaan. Siitä kesässä ja lomassa suurelta osin onkin kyse. Siitä, että on vain aikaa olla. (Se on hyvä muistaa silloin, kun lomalla saa itsensä kiinni kiireestä ja suorittamisesta.)

Tie, totuus ja elämä...

Alussa oli suomenkielen sana 'tie' , jolla viitattiin maastoon muokattuun tai itsestään muokkautuneeseen kulkuväylään. Sanasta johdettiin 'tietää' , joka tarkoitti: tuntea tie, seurata jälkien muodostamaa uraa. Mitä tietä seuraan, kun tiedän asioita? Mitä muita teitä vie samaan pisteeseen, mitä muita näköaloja niiden kautta matkalle avautuu? Entä minne voisin päätyä toista tietä pitkin? Rohkenenko kuljeskella vai pitäydynkö tutussa?

Hölmöläiset

Välillä tulee itsetietoinen olo jostakin mitä on sanonut tai tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kaduttaa tai nolottaa. Tulee moitittua itseään. Välillä asettaa itselleen (liian) isoja tavoitteita siinä, millaisena toisten pitäisi minut nähdä. Välillä joku toinen sanoo tai tekee tai on jotain, mistä en pidä. Jotain, mitä pidän hölmönä. Lääkkeeksi tähän kaikkeen yritän aina muistaa Anthonyt de Mellon oivaltavan toteamuksen. "Minä olen hölmö, sinä olet hölmö." Koska kaikki me olemme hölmöläisiä eikä kukaan täydellinen, voin suhtautua hivenen armeliaammin sekä itseeni että toisiin.

Yhdessä

Sitä mukaa kun olen vähitellen kasvanut aikuiseksi - ja siihen on kulunut minullakin oma aikansa - olen oppinut ymmärtämään sen, miten paljon minulla on kiitollisuudenvelkaa monelle elämääni ja ajatteluuni vaikuttaneelle ihmiselle. Siksi pidän kovin äitienpäivästä ja isänpäivästä, muistaapahan ainakin pari kertaa vuodessa sanoa sen, mikä pitäisi sanoa paljon useammin: Kiitos. Kaikesta. Olette rakkaita!