Elävä Pyhimys?

Joulu on tila, joka löytyy, kun kiire loppuu ja stressi lakkaa. Kun arki rauhoittuu, työt ja opinnot hetkeksi taukoavat ja siunauksellinen loma antaa luvan ja antaa aikaa olla paikallaan. Se on jotain ainutlaatuista ja aitoa, aina kerran vuodessa. Jotain joka on samanaikaisesti yhteistä ja omaa, joka kuuluu niin minulle kuin läheisillenikin, naapurille, hyvänpäivän tutulle, ventovieraalle. Se on läsnäoloa juuri tässä. Se on aitoa läsnäoloa juuri tässä hetkessä ilman menemistä ja tekemistä ja jo seuraavaa askelmaa tavoittavaa ajatusta tai huolta huomisesta - arkihan on usein sitä, että emme ole koskaan läsnä, vaan suunnittelemme ja teemme asioita etukäteen, heräämme aamulla, juoksemme päivän läpi ja ennätämme ehkä vain hetken huomioida rakkaitamme. Joulu on olemista tässä ja nyt, läheisten kanssa, rauhassa, ilman tarvetta olla mitään muuta tai missään muualla. Ja sen löytäminen, edes kerran vuodessa, on äärimmäisen arvokasta ja hienoa ja voimia antavaa. Ja sen löytäminen saman

Vastasatanut, puhdas lumi heijastaa valoa ja tekee tästä pimeästä vuodenajasta heti siedettävämpää. Vastasatanut lumi toimii - niin tänään opin - myös ääntä vaimentavana elementtinä, sillä lumikiteiden välissä oleva ilma rikkoo ääniaaltoja. Ääntä eristävä vaikutus heikkenee kun lumi pääsee painumaan, mutta silti jo 2cm paksu lumikerros muuttaa aina maiseman akustisia ominaisuuksia. Turussa lunta on parikymmentä senttiä enemmän. Lumi siis tekee kaupungista kauniin, ja valoisamman, ja hiljaisemman, mikä taas rauhoittaa ja piristää minua. Lumi muistuttaa minua lapsuusvuosista Itä-Suomessa, jossa isot lumimäärät kuuluivat talveen. Se muistuttaa kaikesta siitä mitä lumessa ja lumesta pystyi tekemään, kun vain lapsuuden intoa ja mielikuvitusta riitti. (Jos tarpeeksi lunta kaivoi, pystyi löytämään kadonneita kaupunkeja tai suuria arteita, tai tekemään linnoituksia seuraavalla suojasäällä koittavaa lumisotaa varten.) Pidän siis talvesta. Pidän jopa siinä määrin, etten ymmärrä sitä, miksi C.S.

Adventtiaika ja joulun odotus käynnistyi, joulukalenterista sai alkaa availemaan luukkuja. Siinä ohessa meille tilattiin toimistoa somistamaan joulukukkaset. Edellisvuodesta oppineena (joulutähti kuukahti heti tultuaan) tilasin tänä vuonna joulukaktuksen. Mielikuvaa siitä, minkälainen kukka saapuisi työhuonetta somistamaan minulla ei ollut, mutta otaksuin kaktuksen kestävän. Ainakin jouluun. Tänään tuo kasvi saapui, ja yllätyin iloisesti siitä kuinka vähän se muistutti tonttulakkipäistä anopinjakkaraa (=se mielikuvani kaktuksesta) ja kuinka paljon siinä oli sitä oikeaa joulukukkaa. Piikitkin olivat kovin hienotunteiset. Pienet asiat ja yllätykset voivat ilahduttaa kovin. Ehkä voisinkin taas muistaa satsata siihen: Toisten ilahduttamiseen niillä pienillä asioilla, varsinkin näin joulunalusajan stressien keskellä!

Fyysikko-ystävääni haastateltiin vuosia sitten lehteen. Häneltä kysyttiin mielipidettä siihen, onko humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä eroa. "Minä en jaa ihmisiä yläkäsitteiden mukaan, tutustun yksilöihin" oli (muistinvaraisesti siteerattuna) ystäväni vastaus. Ihmiset ovat vanhoja ja nuoria, tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia, homoja ja heteroita, terveitä ja sairaita, poliiseja, opettajia, pappeja, siivoojia, bussikuskeja, punkkareita, gootteja, hevareita, hoppareita... Ovat kyllä. Mutta mikäli jään kiinni näihin käsitteisiin, kohtaan toisissa vain omat mielikuvani (ja ennakkoasenteeni). En sitä, kuka tämä edessäni oleva ihminen on - oli hän sitten gootti-pappi tai punkkari-nuori. Ja kuitenkin jokainen meistä on ainutlaatuinen ja arvokas, ja ansaitsee tulla kohdatuksi juuri sellaisena, omana itsenään.

Kuulin, että eräs yhtye josta olen vuosikaudet pitänyt olisi soittamassa Suomessa. Helsingissä. Tänään. Muutaman tunnin päästä. Asia harmitti kovin. Olisin halunnut mennä kokemaan bändin livenä, olisin halunnut kuulla keikasta aiemmin niin olisin ennättänyt varautua reissuun. En mennyt, en kokenut enkä kuullut. Siispä päästin irti kenkutuksestani. Minua kun ei harmittanut se, että bändi konsertoi Helsingissä. Minua harmitti se, etten itse ollut paikalla sitä kuulemassa. Eli tarkkaan ajatellen minua ei harmittanut itse asiantila, vaan se, ettei oma toiveeni asian suhteen toteutunut. Se oli turhaa kiukkua! En ollut kuullut keikasta aiemin ja tällä varoitusajalla minulla ei ollut mitään realistista mahdollisuutta päästä paikalle. Jossittelu ja sen lietsoma mielipaha oli turhaa. Eräs tämän maailman perusluonteista on se, että maailma ei aina vastaa siihen kohdistamiamme odotuksia tai toiveita. Oli fiksumpaa nauttia ja iloita siitä mitä oli - vapaa ilta, juoksulenkki, sauna, hyvä ruoka - ku

Tämä maailma on kaunis. Minun pitäisi useammin pysähtyä katsomaan sitä.

Meille jokaiselle on annettu pää. Sitä on kiva välillä käyttää. Älykäs selviää tilanteista joihin viisas ei edes joudukaan. Tehtaillessani taas kerran erilaisia harjoitteita opiskelijaryhmälle vastaani tuli arvoitus, josta pidin kovin. Ja koska pidin tästä pienestä mahdollisuudesta rassata aivoja ajattelin jakaa sen myös toisille. Arvoitus kulkee Einsteinin arvoituksen nimellä. Kerrotaan, että Albert Einstein olisi nuorena keksinyt sen ja väittänyt, että vain 2% maailman ihmisistä kykenee ratkaisemaan sen. Kumpikaan väitteistä ei luultavasti pidä paikkaansa. Arvoituksen tekijäksi on esitetty välillä myös Lewis Carrollia ja ensimmäinen julkaistu versio siitä (tosin vähän erilaisilla tiedoilla) on vuodelta 1962 Life International - lehdessä, ilman mainintaankaan Einsteinista. Arvoituksen saa ratkaistua pienellä pähkäilyllä, eli tehtävänannon pelotteluun ei kannata uskoa. Ei, paitsi sitten kun on sen ratkaissut ja voi iloita siitä, että on päässyt tuohon harvojen ja valittujen fiksuun jou

"Nyt olen taipuvainen ajattelemaan, että koko elämä on harmiton arvoitus, jonka oma hulluutemme muuttaa pelottavaksi, koska yritämme selittää sitä sillä, minkä kuvittelemme totuudeksi." (Umberto Eco, Foucaultin heiluri) tai Anthony de Mello kertoi tarinan Mullah Nasruddinista: "Nasruddin oli kohonnut kuninkaan pääministeriksi. Kulkiessaan kerran palatsin läpi hän näki kuninkaan haukan. Sellaista kyyhkystä ei Nasruddin ollut eläessään nähnyt. Niinpä hän haki sakset ja leikkasi niillä haukan siivet, kynnet ja nokan lyhyiksi. "No nyt sinä olet kunniallisen linnun näköinen", Nasruddin sanoi. "Hoitajasi on näemmä lyönyt sinut pahasti laimin." (Anthony de Mello, Kuuletko linnun laulavan?) Jos näkemisen sijasta katsomme vain itse tekemäämme kuvaa, kunka koskaan voisimme nähdä toisten tekemät kuvat, saati lopulta aavistaa sen, mitä kaikki yrittävät kuvata?

Tiskipöydälle oli kerääntynyt kasa astioita. Mistähän aloittaisi, kattiloista vai lautasista, laseista vai aterimista? Mitä väliä sillä olisi, sillä astia kerrallaan vuori muuttuisi tiskatuiksi astioiksi! Miten vuorelle kiivetään? Askel kerrallaan. Miten urakasta selviää? Askel kerrallaan. Isot kokonaisuudet saattavat ahdistaa ja niihin on hankala saada otetta. Mutta isotkin kokonaisuudet koostuvat pienemmistä ja ne taas pienemmistä kokonaisuuksista. Ja ne pienet kokonaisuudet tekemällä vähitellen isokin tulee tehdyksi ja tavoite saavutetuksi. Huomaamatta. Askel kerrallaan.

Älä pelkää tulevaa. Älä kanna mukana mennyttä. Katso ympärillesi. Tämä hetki on sinun.

Seisoin jonossa, joka eteni verkkaisesti. Edelläni oli kaksi vanhaa herraa, jotka keskustelivat intensiivisesti keskenään. Edestä kiiri viesti:"Aakkosten alkupää järjestäytyy oikealle ja loppupää (l-kirjaimesta eteenpäin) vasemmalle." Jonon kärki jakaantuu, mutta jakaantuminen päättyy näihin arvokkaisiin herroihin. "Anteeksi herrat, mutta oletteko aakkosten alkupäätä vai loppupäätä? Teidän pitäisi järjestäytyä oikealle tai vasemmalle", sanoin viimein (mielestäni kohteliaasti). "Me olemme niitä vanhoja jääriä ja meidän ohi et pääse", toinen herroista tokaisee ja jatkaa jutteluaan vieruskaverinsa kanssa. Jono jatkuu yhtenä minusta eteenpäin. Viimein tiskille päästyään herrat ilmoittautuvat väärälle henkilölle ohjeista huolimatta. Aina oman pään pitäminen ei ole viisautta.

Järjestelimme kodin sisustusta uusiksi. Kirjoituspöytä lähti ja sohva tuli tilalle. Kirjahylly hyppäsi seinältä toiselle. Olohuoneeseen vapautui paljon lattiapinta-alaa ja se sai peitokseen uuden maton. Myös kello vaihtoi paikkaa, ja seinälle jossa kello ammoin oli tulivat nyt kaikki ikonimme yhteen ryppääseen. Siinä havahtui huomaamaan omat piintyneet rutiinit: monta kertaa päivässä tulee tapailtua kelloa seinältä jossa se ei enää ole. Siellä tuijottavat vain Jeesuksen, Marian ja muutaman pyhän silmät takaisin. Vain järjestys vaihtui, mutta kodin alkoi nähdä ihan uudella tavalla. Omista rutiineista on hyvä välillä poiketa.

Siivosin kaappeja ja löysin lehtileikkeleen, jonka olin opiskeluaikoinani ottanut talteen. Siinä Lahja Pyykkönen kertoi Pyhästä Bernhardista (eli Bernardino siennalaisesta), joka antoi seitsemän sääntöä opiskelijoille. Ne olivat (referoiden): 1. Sääntö: arvostaminen Tulee arvostaa sitä, että on päässyt opiskelemaan. Tulee arvostaa sitä, mitä opiskelee. 2. Sääntö: valinta Pitää osata valita se, mikä on tärkeää ja keskittyä siihen. 3. Sääntö: rauha "Mielesi on kuin vesi. Rauhallisena se on selvä, mutta kun sitä liikutetaan, se sumenee." 4. Sääntö: järjestys Löydä kultainen keskitie siinä mitä teet ja miten elät. Nuku tarpeeksi, syö kunnolla. 5. Sääntö: kestävyys Sen mitä aloitat, vie loppuun saakka. Älä lannistu epäonnistumisista vaan jatka eteenpäin. 6. Sääntö: vaatimattomuus Pitää tehdä parhaansa, mutta pitää myös osata hyväksyä se, että silti joku toinen on sinua parempi. 7. Sääntö: ilo Ilman iloa ei voi opiskella. Se ei tule automaattisesti, mutta si

Toyotan isot avolavapakettiautot eivät aluksi tuntuneet alkuukaan kelpaavan Amerikan markkinoilla. Ihmiset olivat siellä tottuneet tietyntyyppisiin työjuhtiin ja Toyotan japanilainen lähestymistapa ei istunut ihmisille. Oikeanlaisella mielikuvamarkkinoinnilla ostajia olisi löytynyt jonkin verran, mutta se ei riittänyt. Mitä Toyota teki? Suunnitteli täysin uuden mallin amerikkalaisten tarpeiden ja mieltymysten pohjalta. Syntyi menestystuote Tundra. On viisautta lähteä liikkeelle toisesta ihmisestä ja tämän tarpeista, ei omista olettamuksistamme.

Olin pitämässä ensimmäisen vuoden opiskelijoille tuntia ja esittäytymisen lomassa vastailin tapani mukaan opiskelijoiden kysymyksiin. Yksi kysymys jäi mieleen:"Jos Jumala antaisi sinulle lahjan, mitä pyytäisit?" Yllätyin. "Aikaa", vastasin lyhyen harkinnan jälkeen. "Aikaa, jotta ennättäisi tehdä kaiken sen, mihin tällä hetkellä ei rahkeet riitä. Aikaa, jotta ennättäisin senkin, mitä haluaisin tehdä, mutta vapaa-aikaa ei ole tarpeeksi. Jos aikaa olisi enemmän, ennättäisin vieläkin enemmän töissä ja vieläkin enemmän vapaa-ajalla." Tauko. Tajusin, että vaikka ennättäisin kyllä enemmän, en saisi kaikkea oman oppilaitos-seurakuntani tarpeita yksin hoidettua. Tajusin, että väsyksiin itsensä ajaminen ei lisäajasta loppuisi vaan tehostuisi entisestään. Tajusin, että kaikki aika maailmassakaan ei olisi tarpeeksi, vaan aina jäisi jotain, minkä vielä haluaisin tehdä ja nähdä ja kokea. "Tai sitten pyytäisin viisautta", sanoin kuningas Salomonin mui

Toimistolla kiersi lista, jossa ihmiset pystyivät tilaamaan kalentereita työkäyttöön ensivuodelle. Ja jostain flunssaisten aivojen takakulmasta mieleen nousi ajatus kysellä, josko olisi mahdollista tämän tyypillisen länsimaisen kalenterin sijaan ottaa käyttöön Ranskan vallankumouksen lanseeraamaa ajanlaskua seuraava almanakka. Syyspäivän tasauksen aikaan starttaavassa vuodessa oli kaksitoista kuukautta, päiviä viikossa kymmenen. Aurinkovuoden jäljellejäävät viisi kuusi päivää sijoitettiin ylimääräisinä vuoden loppuun. Neljän vuoden välein pidettiin myös yksi karkauspäivä. Vuosien numerointi nollattiin alkamaan vallankumouksesta. Tänään olisi siis menossa Fructidorin 8. päivä vuonna 218. Ongelmia tosin tulisi kun muu maailma eläisi yhä gregoriaanista kiertoaan ja minä omaa ajanlaskuani. Niin, ja kuten työkaverini heti oivalsi, minullahan olisi sitten varmaan kaksi päivää vapaata kymmenpäiväisestä viikosta. Huono kauppa! Kalenteri - kelloajat, päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - jäsentää

Sitä haluaa kaikenlaista ja kuvittelee tulevansa onnelliseksi jos sen saa. Ja sitten saatuaan huomaa, että lyhyen innostuksen jälkeen sitä haluaa taas jotain muuta ja enemmän ja uudempaa ja on taas tyytymätön. Tätä sisäänrakennettua halua täyttää elämän tyhjiöitä haluamalla enemmän kuvaa varsin hyvin William Blaken For the Sexes: the Gates of Paradise -runoelman kuvituksien eräs ruutu, jonka mukaelman olen tähän omakätisesti sutannut. (Pidän Blakesta liikaa jotta leikkaisin/liimaisin alkuperäisen tähän ilman lupaa.) Entä jos ymmärtäisin sen, ettei onnellisuuteni olekaan kiinni siinä, että saan sen mitä luulen minulta puuttuvan. Ehkä minulla on jo nyt paljon, mistä iloita, en vain kaikelta kaipuultani näe sitä. Ehkä. En kuitenkaan iloitsisi uudesta autosta kuin hetken ennen uuden autokuumeen puhkeamista.

Yksi tapa ottaa ympärillämme vellova ja alati muuttuva kaaoksinen maailma haltuun on luoda mieleemme malleja siitä. Malleja, jotka kertovat meille sen, millaisen ajattelemme maailman olevan. Valitettavasti kuitenkin usein otamme mallimme liian todesta, ja kun maailma ei vastaakaan ajatustamme siitä, millainen sen pitäisi olla (näin käy aika ajoin), pahoitamme mielemme. Elämä on muutosta. Kesän jälkeen tulee syksy, loman jälkeen tulee työt tai opinnot, opiskelupaikan perässä tulee muutettua toiselle paikkakunnalle ja tutustuttua uusiin ihmisiin. Pysyvä on turvallista ja helppoa, uusi ja tuntematon vähän jännittää ja haastaa. Niin kuuluukin olla, siten olemme skarppina ottaessamme vastaan uutta. Uutta kohdatessa on hyvä tiedostaa omat ennakoivat odotuksemme ja ajatuksemme, sekä pyrkiä avoimuuteen kaikkea sitä kohtaan, mitä emme edes odottaneet kohtaavamme. Kun uusi askel askeleelta muuttuu tutuksi, muuttuvat myös ajatuksemme vastaamaan paremmin totuutta. Uudesta tulee tuttua ja tur

Olin kesäni/lomani poissa netistä ja modernien viestimien äärestä. En ollut tavoitettavissa. Minun ei tarvinnut tsekata facebookista viimeisimpiä päivityksiä ystävien sen hetken olotiloista. Jos halusin tietää, mitä heille kuului tapasin heitä kasvokkain. Minun ei tarvinnut keskeyttää kirjaa tai päiväunta kännykän ääneen. Minun ei tarvinnut surffata tyhjänpäiväiseltä nettisivulta toiselle ilman parempaa suunnitelmaa. Jos halusin vain ajelehtia, menin hetkeksi järveen kellumaan. Mikä ihana vapaus! Ja toisin kuin netissä päivittäin kulutettu joutokäynti oli tämä informaatiopako jotain aidosti omaa aikaa, jotain aidosti akkuja lataavaa. Jotain sellaista kun löytäisi pienen siivun jokaiseen päivään!

Pako arkiympyröistä ulos on ikivanha teema, yhtä vanha kuin ihmiskunta. Muinaiset profeetat ja erakot pakenivat yhteiskuntaa erämaahan, paikkaan, jossa arjen lait eivät päteneet ja joissa oli aikaa olla yksin ja yhdessä Jumalan kanssa. Nykyiset suomalaiset taas suorittavat joukkopaon kaupungeista maaseudulle ja luonnon helmaan viimeistään juhannuksena ja koko maa hiljenee loman viettoon. Tänä vuonna minäkin sain jättää hetkeksi työt ja kiireen ja mennä mökille. Koska mökki on kaukana, jo itse ajomatka toi niin ajallista kuin fyysistä etäisyyttä kaikkeen siihen, mikä täyttää päiviä ja kalentereita kotona. Astuin johonkin tilaan, jota en ensiksi osannut edes nimetä. Se oli kiirettömyys. Konkreettisimmin se tuli vastaan saunomisen ja uimisen myötä. Peseydyin ilman suihkua ja juoksevaa vettä, sekoittaen muuripadan lämmintä vettä järven kylmään veteen. (Vadissa siis, en järvessä.) Nostin keskittyen vettä kauha kerrallaan päälleni. Se oli jotain ihan muuta kuin tehokas suihku, wash & go

Lintu ei voi lentää yhdellä sulalla.

Kun itse istuu veden äärellä ja katsoo lokin liitelyä, se tuntuu rauhoittavalle, levolliselle ja kauniille. Lokki kirkuu, aallot pauhaavat, tuuli suhisee, aurinko paistaa, kallio jolla istuu on lämmin. Nyt se (siis lokki, ei kallio) syöksyy veteen, nappaa kalan, nousee takaisin ilmaan. Kun itse on kerrostalonsa lähistöllä ja katolla pesii lokki, se ei tunnu kovin rauhoittavalle. Pikemminkin juoksijat, kävelijät, koirien ulkoiluttajat, pienet lapset rattaissa, kaikki saavat stressata vimmaisesti pesäpiiriään (eli koko taloyhtiön pihaa omanaan) puolustavaa lokkia. Nyt se syöksyy ja kirkuu ja paskoo. Lentää korkealle ja syöksyy uudelleen. Ehkä lokki ei ole väärässä paikassa, ehkä minä olen.

Star Trek-tieteissarjan alkuperäismiehistö kohtasi eräässä jaksossa (" Mirror, Mirror ") pahan rinnakkaistodellisuuden vastinkappaleensa. Katsojia helpottaakseen sarjan tekijät päättivät, että saman näyttelijän esittämällä pahalla kaksoisolennolla oli parta, kun taas tutulla hyvällä versiolla ei sellaista oltu totuttu näkemään. Ratkaisusta tuli osa tunnistettavimpia populaarikulttuurin kikkoja. Pahan kaksoisolennon teema on vanha ja hyvin perusinhimillinen. On olemassa joku, joka on ihan niinkuin minä, mutta tekee asioita joita minä en millään voi nähdä itseäni tekemässä. Ja kuitenkin, se paha kaksoisolento todella löytyy sieltä peilistä, meistä joka ikisestä. Se tekee asioita joista emme ole ylpeitä. (Eikä sitä usein edes tunnista parrasta.) Mutta vaikka se onkin osa meitä, se ei ole koko meidän persoonamme. Siksi meillä on myös lupaus anteeksisaamisesta, jotta voimme jatkaa elämää aina eteenpäin kaksoisolennon mellastuksen jälkeenkin.

Juttelin puhelimessa isäni kanssa. Hän kertoi heittäneensä erään aikanaan häälahjaksi saadun esineen menemään. Kyseessä oli sähkövatkain, joka oli kestänyt aktiivista käyttöä (mm. kaikki meidän perheen suuret juhlat) 40 vuotta. Ennen tehtiin asiat kestämään. (Ennen nostalgiakin oli parempaa)

Pari vuotta sitten sain ajatuksen kesän kynnyksellä tehdä kokeeksi animaation. Kesästä. Ja sen valmistuttua laitoin sen blogiini näkyviin, sillä se summasi varsin hyvin kyseisen sateisen kesäpäivän fiilikset. Sen jälkeen olen perinnettä jatkanut, ja kesän kynnyksellä uuden animaation tehtaillut. Niin nytkin. Tässä siis tämänvuotinen Pöppiäinen, sarjassaan kolmas. Taso ei ole parantunut edellisistä: Hyvää kesää oppilaitosväelle, viimeistä kouluviikkoa viedään!

Minulla on moraalinen ongelma. Minun pitäisi mennä käymään Kirkkohallituksessa Helsingissä. Valittavanani on kaksi tapaa matkstaa Turku-Helsinki -väliä, juna tai oma auto. Minä tiedän , että juna on ekologisempi vaihtoehto, siitäkin huolimatta että olen valinnut vähän kuluttavan auton. Minä tiedän , että yksityisautoilu on suurimpia syitä ilmaston lämpiämiseen. Mutta myös tiedän, että junalla minun pitää lähteä kotoa noin tuntia aikaisemmin ja hengata paluujunaa odotellen Helsingissä kokouksen jälkeen tovi. Autolla pääsen liikkeelle suoraan. Junassa minulla on ympärillä muut ihmiset, omassa autossa minulla on oma rauha. Valittava on siis sen välillä, mikä on oikein ja mikä on mukavaa. Ja vaikka kuinka asiaa itselleni perustelen, tosiasia on, että yksittäisten ihmisten oikeista valinnoista kasvaa vähittellen se muutos parempaan. Mutta se, että minun pitää tinkiä mukavuudestani on kiusaus, jonka voittaminen on vaikeaa. Joka ikinen kerta.

"Jos haluat, että toiset ovat onnellisia, harjoita myötätuntoa. Jos haluat itse olla onnellinen, harjoita myötätuntoa." (Dalai Lama) Kun harjoitan myötätuntoa ja asetun toisen sijaan, lähden liikkeelle siitä, mitä toinen tarvitsee, en omista oletuksistani. Näin voin tuottaa hyvää ympärilleni. Samalla pystyn näkemään toisen uudessa valossa, aitona omana itsenään. Kun harjoitan myötätuntoa ja asetun toisen sijaan, laitan hyvää kiertämään ja voin iloita toisten ilosta. Sen, mitä tahdot ihmisten tekevän sinulle, tee se heille.

Tulivuori purkautui ja tuhka sotki satojen tuhansien ihmisten elämän. Moni läheisenikin jumitti ulkomailla, tai vaihtoehtoisesti joutui jäämään Suomen kamaralle lomamatkan sijaan. Luonto yllätti. Me olemme niin kiinni omissa suunnitelmissamme ja aikatauluissamme, ettemme muista, ettei kaikki olekaan hallinnassamme. Vasta tällainen odottamaton este pakottaa havahtumaan siihen. Siksi niitä esteitäkin tarvitaan.

Olen nähnyt kaksi hyvin erilaista tapaa olla vahtikoira. Ensimmäinen tapa oli vanhempieni villakoiralla, joka nosti aina suuren haukun heti kun oli kuulevinaan jonkun tulevan. Ja iso villakoira kun se oli, oli ääni myös muhkea ja voimakas. Uskottavuusongelma ilmaantui kuitenkin heti kun ikkunaan ilmestyi valkea villakoiran pää. (Koira onneksi itse oli autuaan tietämätön tästä taakasta.) Toinen tapa oli serkkujeni koiralla. Menimme taas kerran käymään heillä kylässä. Olimme vähän etuajassa, eikä ovelle ilmaantunut ketään avaamaan koputteluistamme huolimatta. Ja koska serkku vanhempineen saattoi hyvin olla takapihalla kuuloetäisyyden ulkopuolella, astuimme rohkeasti sisään - ovi kun oli lukitsematta. Pääsimme askeleen verran eteiseen, kun kulman takaa ilmestyi serkkuni bullterrieri. Se lönkytteli rauhallisesti esille, ja kallisti hieman päätään samalla kuin yritti tunnistaa tulijoita. Ei äänen pihahdustakaan, pelkkä itsevarma katse. Jos on sinut itsensä kanssa, ei tarvitse pitää niin iso

"Tapahtukoon sinun tahtosi" on välillä Isä meidän -rukouksen vaikein kohta. Sinun tahtosi, ei minun. Kaikki ei mene niin kuin haluaisin ja kuitenkin pitäisin niin mielelläni omista haaveistani kiinni.

Hän tuli juhlivaan kaupunkiin humun keskellä. Hän vietti illan ystävien kanssa, söi pitkän kaavan mukaan. Illallisen jälkeen seurue vetäytyi puutarhaan. Tulevaisuus alkoi ahdistaa, mutta kaverit olivat väsyneitä eikä heistä saanut enää tukea. Sitten virkavalta tuli paikalle ja pidätti hänet. Kaverit luikkivat karkuun. Häntä kuulusteltiin. Häntä pahoinpideltiin vankilassa, hänelle julistettiin tuomio väärin perustein. Hänet teloitettiin, ja surullinen lähipiiri hautasi hänet kiireellä. Mutta tarina ei pääty siihen, vaan se, mitä seurasi, oli jotain ennennäkemätöntä. Pääsiäisaamun ilo.

Minulla on ollut pitkät hiukset niin kauan kuin muistan. (Olin 10-vuotias kun löysin Iron Maidenin.) Ja pitkissä hiuksissa on se lysti, että varsinkin niiden ollessa auki tuuli ja/tai vesi kieputtaa ne takkuun. Olen tähän mennessä löytänyt kolme tapaa lähestyä tukkaani ilmestyviä tuulenpesiä. Ensimmäinen on tukan pitäminen nutturalla, mikä ehkäisee takkuuntumista (paitsi saunassa/suihkussa) ja pitää muutenkin tukan pois tieltä. Jos takkuja kuitenkin tulee, jää kaksi keinoa: a) kiukustuneena nyhtää viisipiikkisellä kammalla (oma käsi) takkua, jolloin sen saa vielä tiukempaan solmuun. Sitten otetaan harja avuksi, ja harjataan takkua kunnes se aukeaa. Aikaa ja adrenaliinia kuluu, mutta lopulta takku on auki ja harjassa tuppo katkenneita hiuksia. (Mistä seuraa taas hiusten haaroittuminen ja yhä helpommin takkuun meneminen.) b) huokaista syvään, istahtaa alas ja alkaa kärsivällisesti näpräämään takkua kohti meneviä hiuksia irti toisistaan. Aikaa kuluu, mutta pienellä suostuttelulla solmu a

Kuulin hississä tarinan: Renki piti taukoa tuvassa ja makasi pitkin pituuttaan penkillä. Yläpuolella seinässä oli hirren väliin lyöty puukko. Puukko oli kuitenkin sen verran huonosti seinässä kiinni, että se kesken päiväunien putosi seinästä ja osui suoraan renkeä silmään. Renki nousi istumaan ja sanoi:"Olipa onni ettei siinä ollut sakset!"

Smashing Pumpkins -yhtyeen hienolta kaksoislevyltä Mellon Collie and the Infinite Sadness löytyy biisi nimeltä Muzzle. Laulu alkaa sanoilla "pelkään olevani tavallinen, ihan niin kuin kaikki muutkin". Toinen säkeistö taas toteaa, että "elämäni on ollut erikoista". (Muita biisin sanoja en tässä siteeraa, vain nuo tarttuivat korviin junassa iPodia kuunnellessa.) Minun ja kaikkien muidenkin elämä on tavallista. Arkea ja sen iloja ja suruja, töitä ja opintoja ja vapaa-aikaa. Tavallista. Mutta se sama tavallinen ja välillä arkisen tylsä elämä on myös erikoista ja ainutlaatuista! Kaikki ratkaisut joita teen ja kaikki polut joita kuljen, ne ovat minun polkuani. Kaikki ilon aiheet ja asiat ja ihmiset joiden parissa viihdyn, ne ovat sitä, mikä kantaa. Ne ovat sitä, mikä tekee tavallisesta elämästä erityisen. Hyvän. Minun.

Olin käymässä vanhemmillani Kuopiossa. Takaisin ajelin omissa ajatuksissani enkä seurannut mittaria. Tietenkin nopeudenvalvontakamera välähti ja tiesin, että saisin kirjeen. Kirje Itä-Suomen liikenneturvallisuuskeskukselta saapui. Sakkoja ei kuitenkaan tippunut: "KIRJALLINEN HUOMAUTUS (...) TAPAHTUMA: liikennerikkomus (...) Sallittu nopeus: 80km/h Todettu nopeus: 83km/h (...) Poliisi kehottaa teitä noudattamaan nopeusrajoituksia, koska vähäinenkin ylinopeus on liikenneturvallisuusriski." Olin hivenen huvittunut ja hivenen ärtynyt siitä, miten holhoavaksi ja valvovaksi yhteiskunta onkaan mennyt. Mutta olin myös onnellinen siitä armosta, ettei kolmen kilometriä tunnissa ylityksestä vielä annettu sakkoja. Synnitön ei ole kukaan ja virheitä tulee tehtyä ihan vahingossakin. Siksi on huojentavaa saada anteeksi. Siksi on syytä itsekin armahtaa toisia.

Aikanaan 90-luvun alkupuolella luin Tähtivaeltaja-lehteä Kuopion kirjaston lukusalissa. Syynä oli (sci-fi-harrastuksen ohessa) se, että lehti kertoi aina välillä jotain myös uudesta maahan vähitellen rantautuvasta ilmiöstä nimeltä anime. Ja eräässä tällaisessa jutussa kerrottiin myös siitä, miten sensuurilla oli ongelmia käsitellä piirroselokuvaa, mikä Suomessa nähtiin lähinnä lasten viihteenä. Tuon ajan anime vilisi ihan yhtä paljon väkivaltaa ja paljasta pintaa kuin nykyinenkin. Suomessa leffoja siis leikeltiin. Amerikassa ratkaisu oli mielenkiintoisempi: eräs ruutukaappaus sensuroidusta ja sensuroimattomasta versiosta osoitti minulle muistiinjäävällä tavalla tämän: sensuroimattomassa ruudussa oli paljasrintainen nainen veriroiskeita ihollaan. Sensuroidussa versiossa veren määrää oli lisätty niin, että sillä saatiin naisen rinnat peitettyä. En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä sitä nytkään. Sama väkivallan hyväksyvä vaiva on edelleen jenkkien taakkana: eräässä tuoreessa supersank

"Saattaa olla, että kun enkelit puuhastelevat Jumalan ylistämisen parissa he soittavat pelkästään Bachia. Olen kuitenkin varma, että kun he ovat perheväen kesken koolla he soittavat Mozartia, ja silloin jopa rakas Herrammekin kuuntelee musisointia suurella ilolla." (Karl Barth) Kumpikohan on tärkeämpää, pompöösi pokkurointi vai aito, vapaan ilmaisuvoiman löytävä ilo?

On asioita, joita voi muuttaa ja asioita, joita ei voi muuttaa. On turha antaa itsensä ärsyyntyä siitä, mitä voi muuttaa. Parempi on keskittyä muuttamaan asiat parempaan suuntaan. On turha antaa itsensä ärsyyntyä siitä, mitä ei voi muuttaa. Parempi on vain hyväksyä asiat sellaisina kuin on, ja jatkaa eteenpäin.

Eilen kävin (taas kerran) syömässä thaimaalaisessa ravintolassa. Vaikka tiedänkin, että oikeaoppisesti thai-ruoka syödään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta haarukalla ja lusikalla, olen tottunut käyttämään syömäpuikkoja ruokani nauttimiseen - osittain siksi, että samaisessa ravintolassa tarjolla on myös kiinalainen menu. Tällä kertaa kuitenkin henkilökuntaa oli vähän paikalla, ja tarjoilija ennätti poistumaan ennen kuin hoksasin puikkoja pyytää. En rohjennut itse mennä paikkoja penkomaan, vaan kiltisti otin pöydän päässä olleesta korista haarukan ja veitsen ja aloin ruokailemaan. Muutaman suullisen jälkeen huomioni kiinnittyi siihen, miten erilaista ruokaileminen oli. Vaivalloisempaa, ja samalla myös tylsempää: Puikoilla syödessä keskittyy kuhunkin ruoka-ainekseen tuodessaan makupaloja yksi kerrallaan suuhun. Haarukkaan päätyi kerralla iso kasa eri aineksia yhtä suupalaa varten, ja ruokaileminen oli tehokkaan arkista. Miten moni arkinen asia olisikin paljon vivahteellisempaa jos osai

1700-luvulla Japanissa elänyt zen-munkki Ryokan oli paitsi tunnettu runoilija ja kalligrafi niin - jos kertomuksiin on uskomista - myös ilmeisen lämminhenkinen ihminen joka tuli hyvin toimeen kaikkien kanssa. Ainakin hänestä kiertää yhä tarinoita ja anekdootteja, joissa tämä "suuri hupsu" osoittaa teräväsilmäistä ihmisluonnon tuntemista. Eräässä tällaisessa tarinassa kerrotaan, että kerran Ryokan sai kuulla veljenpoikansa sortuneen huonoille teille. Tämä käytti rahojaan uhkapeleihin ja huonomaineisiin naisiin eikä piitannut muiden neuvoista ja varoituksista. Ryokan taittoi pitkän taipaleen veljenpoikansa luokse, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Veljenpoika otti hänet ilolla vastaan ja pyysi jäämään yöksi. Ryokan mietiskeli koko yön ajan. Kun hän aamulla teki lähtöä, hän pyysi veljenpoikaa auttamaan sandaaliensa sitomisessa. Tämä teki työtä käskettyä. Ryokan kiitti ja sanoi:"Ihminen vanhenee päivä päivältä, pidä huolta itsestäsi." Sitten hän lähti paluumatkalle ilman ma